Kiitos teille kaikille suuresta myötäelämisestä Nonon sairauden vuoksi...

Tukea ja tsemppausta on tullut monelta suunnalta uskomattoman paljon ja se lämmittää mieltä. Uskomattoman ihania, välittäviä ihmisiä, on niin paljon...  

Luovutettu ei olla, kuten edellisestä blogimerkinnästä voisi virheellisesti tulkita. Ensireaktio tapahtumaan oli vaan aika voimakas, koska tätä olen pelännyt aina siitä lähtien, kun Nonon toipuminen leikkauksen jälkeen ei alkanut edetä toivotunlaisesti kolme vuotta sitten.

Nonon porkkanahäntä on kuitenkin noussut pystyyn... ainakin edes väliaikaisesti. Kipulääkettä menee aamuin illoin, ja tänään sukkamytty suussa oli pieni iloinen westie vastassa ovella.  Se sitten oli toivottu ja ihana näky, kuten myös tänään iloinen hassuttelu hepuli malaseb-pesun jälkeen. Vesi vanhin voitehista.

Kipuilut (=stressi) ovat saaneet ihon punoittamaan kovasti ja tassuja nuollaan paljon. Käymme taistoon malaseb-pesuin ja laittamalla Canofite-tippoja tassuihin. (Auttavat hyvin hiivoihin myös tassuissa...)

Nivelrikkolääkitystä ollaan aloittamassa, ja lenkit ovat lyhyitä ja hemmottelua ja hyviä luita riittää. Lenkit ovat pihalla patsastelua ja pientä nuuskutusta. Kävely sujuu kuitenkin hienosti ja Nonohan rakastaa hajuja ja rauhallisia lenkkejä. Naapurin kissa nähtiin myös lenkillä ja se riehaannutti Nonoa kovasti. 

Surullista on käydä pidemmillä metsälenkeillä vaan kahden koiran kanssa. Yksi niin selvästi puuttuu joukosta, mutta aika näyttää, josko Nono vielä joskus mukaankin pääsisi. Joku päivä kannan sen tuonne lähimetsään retkeilemään ja nuuskuttamaan.

Seuraamme tilannetta joka päivä ja iloitsemme nyt pienistä. Talvi pelottaa, mutta se ei ole onneksi vielä. Talvisin Nonon jalka on ollut aina pahimmillaan ja jumit lisääntyvät huomattavasti.

Kunhan porkkanahäntä pysyy pystyssä, kuppi tyhjenee ja kipulääkitys on kunnossa ja silmissä elämänvalo, elämä ei voi olla ihan mälsää... Näin mennään eteenpäin.