Pitkään on ollut ajatuksissa tehdä kotisivuille Muistoissa-sivu rakkaille entisille koirille. Viimeinkin se on tehty. Jokainen voi huomata, että rotu-uskolliseksi minua ei voi ainakaan sanoa. Kaikki edesmenneet koirani ovat olleet erirotuisia. Koiran koon on määrännyt usein asuinpaikka, sen hetkinen elämäntilanne ja jotenkin oma ajatus siitä, että kerrostalossa pitää olla pieni koira.
Janne
Lähtemättömän vaikutuksen minuun on tehnyt lapsuudenkodin koira, karjalankarhukoirauros Janne, joka opetti minut rakastamaan koiria. Janne tuntui pikku tytöstä lähinnä jätti nallelta, jota oli ihana halata ja rutistella ja joka aina vaan nuoli minua, ollen loputtoman kärsivällinen pienen ihmislapsen kanssa. Janne tappoi naapurin kissoja, muutaman ankan ja useita siilejä sekä myös minun rakkaan lemmikkipupuni Naken, jonka häkkiin se murtautui silmieni edessä. Janne oli varsinainen peto, joka karkaili toisinaan naapuriin tapellen toisten uroskoirien kanssa. Kotona se oli kuitenkin mitä ihanin perhekoira. Jannen kanssa olimme saman ikäiset ja oli kiva tulla koulusta kotiin peltoa pitkin kun Janne istui ulkona odottamassa.
Janne sairastui syöpään 10- vuotiaana ja sen lopetus oli siihen astisen elämäni kauhein päivä ja minulle lähes maailmanloppu. Heippahalit muistan vieläkin kuin eilisen päivän.
Janne ja Julle
Jannen jälkeen lapusuudenkodissa oli vielä kaksi norjan harmaata hirvikoiraa, jotka nekin olivat rakkaita.
Koirien lisäksi kotona oli myös muitakin lemmikkejä; gerbiilejä, hamstereita, marsuja, pupuja, kissoja ja ankkoja...
Noora
Ensimmäinen ihan oma koira oli Noora, tiibetinspanieli. Asuin tuolloin kerrostalossa ja tässä elämänvaiheessa halusin "helpon" koiran. Hyvin omanarvontuntoinen ja melkoisen itsepäinen Noora, ei pitänyt lenkkeilystä ellei saanut olla irti, joten se kulki mukanani pyörän korissa tai sylissä korvat lepattaen, nenä tuulessa ja näyttäen hyvin ylpeältä. Nooran elämä päättyi liian lyhyeen sen jäätyä naapurin auton alle, eräänä lokakuisena päivänä, aivan postilaatikkomme edessä.
Jessica
Suomen lapinkoira Jessicasta riittäisi kertomista vaikka kuinka paljon. Se oli unohtumattoman hieno koira. Jessica oli hyvin aktiivinen ja vilkas koira. Jessica oli myös hyvin kaunis, taittokorvainen lapinkoira ja se saikin näytteystä kaksi sertiä, kunniamaininnan ja VSP:n. Itse en ollut tulloin kovin innokas näyttelyssä kävijä, joten muotovalion arvoa emme edes tavoitelleet. Jessican pitkän iän salaisuus taisi olla monipuolinen ruoka. Koira söi lähes kaikkea mitä ihmisetkin. Porkkanat se keräsi suoraan pellosta ja niin, että se valitsi isoimmat varret, jotka se sitten nosti taitavasti ylös. Pitkään mietittiin kuka käy varkaissa porkkanapenkissä, kunnes syyllinen jäi rysän päältä kiinni... Jessica pysyi kotipihassa irti ja loikoili pihalla. Sen lempipaikka oli olla mökillä, jossa sen reviiri oli aika laaja. Aina mökille tultaessa se kävi tarkastamassa myös naapurin tontin, jonka jälkeen palasi aina omaan pihaan.
Jessica oli koko ikänsä suhteellisen terve koira. 11-vuotiaana sille tuli akuutti kohtutulehdus, joka leikattiin heti. Koira selvisi leikkauksesta hienosti, porskuttaen vielä viisi hyvää vuotta sen jälkeen.
Jessica ja Nono ehtivät tutustua toisiinsa ja tulivatkin oikein hyvin juttuun keskenään. Viimeisinä vuosina Jessicalta meni kuulo ja sille piti viittoa. Oli hieman ongelmallista kun mummokoira vei nuorta Nonoa retkelle, enkä saanut Jessicaan katsekontaktia jolla käännyttää koirat. Nono arvosti kovasti jo paljon elämää nähnyttä vanhusta ja oli sitä mieltä, että Jessican kanssa on lupa mennä minne vaan, vaikka emäntä huuteleekin... Yhdessä kävivät mökillä retkillään.
Jessican kuolema jätti suuren surun, mutta paljon kauniita ja hauskoja muistoja.
Roduista
Olen etsinyt sitä "omaa rotua" jo pitkään ja luulen, että olen rodun/rodut vihdoin löytänyt. Westietä minulle ei tule enää Nono jälkeen. Terveys on rodulla valitettavasti niin heikko vaikka luonne onkin suurenmoinen. Rodun ihailijana säilyn silti aina. Niin kauan kun jaksan ja haluan harrastaa koirien kanssa, minulla tulee olemaan mitä todennäköisemmin hollanninpaimenkoira. Karvamuunnos saattaa muuttua, tai sitten ei. Sitten kun olen vanha, minulla on skotti tai kaksi. Mooren jälkeen on vaikea ajatella skottia ja olen joskus miettinyt, että Moore jättää jälkeensä niin suuret saappaat, että niitä ei voi kukaan muu skotti täyttää. Tästä syystä olin varma, että skottia en voi enää koskaan ottaa... olin tästä lähes täysin vakuuttunut, kunnes tänä syksynä eräs skotti tuli ja vakuutti minut siitä, että muutkin skotit voivat marssia suoraan sydämeeni puskemalla kovasti jalkoja, samalla puhisten ja tuijottamalla minua arvoituksellisesti kulmakarvojen alta. Tämän valaistuksen minussa teki skotti nimeltä Paavo. Nyt olen täysin varma siitä, että ilman skottia en voi elää. Niissä kun vaan on sitä jotakin.
Tässä linkki Muistoissa-sivuun
Kommentit